Sisäinen työ on etuoikeus, joka kannattaa hyödyntää

Onko minulla oikeutta tavoitella onnea, kun maailma ympärilläni on tulessa?

Saanko toivoa itselleni jotain vielä parempaa samalla kun toiset kuolevat nälkään ja pommi-iskuihin?

On helppoa pitää nykyihmisen halua itsensä kehittämiseen, oman voiman löytämiseen ja unelmien manifestoimiseen itsekkäänä oman edun tavoitteluna ja liiallisena oman navan kaiveluna. Maailmassa kun vaikuttaisi olevan paljon tärkeämpiäkin asioita kuin (valkoisen) länsimaalaisen, keskiluokkaisen, etuoikeutetussa asemassa olevan pyrkimykset kohti vapaampaa ja omannäköisempää elämää.

Ja tottahan se on, että on hyvin etuoikeutettua voida käyttää omaa aikaansa ja mahdollisesti myös taloudellisia resurssejaan itsensä tutkailuun pelkän hengissä selviämisen sijaan.

On suuri etuoikeus elää riittävän vakaassa ja turvallisessa ympäristössä, joka mahdollistaa sen, että oman huomion voi kääntää itseen ulkopuolelta tulevien uhkien torjumisen sijaan.

On ihan valtava etuoikeus, että oman hyvinvoinnin ja elämänlaadun parantamiseen tähtäävät työkalut ovat jatkuvasti käden ulottuvilla.

Oma etuoikeutettu asema ei kuitenkaan ole syy olla hyödyntämättä omaa etuoikeuttaan. Se, ettei tietoinen sisäinen työ toistaiseksi ole mahdollista kaikille, ei ole syy jättää itse sitä tekemättä.

Selvyyden vuoksi haluan jo heti alkuun korostaa, että puhuessani sisäisestä työstä en tarkoita toimenpiteitä, jotka saavat egon pullistumaan entisestään. Sisäinen työ on sisäänpäin kääntymistä, sieluntyötä, jonka myötä ihminen tulee tietoisemmaksi itsestään kokonaisuutena.

Silloin hän ymmärtää, miten menneet kokemukset ovat vaikuttaneet siihen, missä ja millainen hän on nyt. Hän hahmottaa oman merkityksensä, tarkoituksensa ja kykenee kuulemaan, mihin suuntaan sielu häntä kulloinkin ohjaa. Sisäistä työtä tekemällä ihminen avautuu omalle sisäiselle viisaudelleen ja sallii elämän avautua hänessä sen sijaan, että noudattaisi yksinomaan ennalta määrättyjä ulkopuolisia tai yhteiskunnallisia normeja ja ihanteita.

Miksi sitten pidän yksilön tekemää sisäistä työtä niin tärkeänä ja suositeltavana?

Minä ajattelen, että me ihmiset olemme osa yhtä ja samaa kokonaisuutta, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jokaisen yksilön ajatukset, uskomukset, sanat ja teot heijastuvat hänen oman itsensä lisäksi sekä välittömästi kaikkeen elolliseen hänen ympärillään että hienovaraisemmin kollektiiviseen tietoisuuteen. Se, millainen sisäinen maailmamme on, vaikuttaa siihen, miten kohtelemme muita ja millaisia valintoja teemme jokapäiväisessä arjessamme. Jokapäiväiset valinnat puolestaan rakentavat osaltaan yhteistä, jaettua todellisuuttamme.

Jos luulee, että tietoisen henkisen kasvun ja vaikkapa manifestoinnin ainoa tavoite on lisätä omaa materiaalista hyvinvointia, on ymmärtänyt koko asian väärin. Oman voiman haltuunotossa ei ole kyse siitä, että sen myötä kykenee ostamaan itselleen mahdollisimman monta urheiluautoa tai merkkilaukkua. Niinkin voi toki tehdä, mutta se ei ole homman pointti.

En myöskään voi olla muistuttamatta siitä, ettei todellinen sisäinen työ ja henkinen kasvu ole pelkästään unelmakarttoja ja positiivisia affirmaatioita vaan suurimmaksi osaksi raa’an rehellistä ja usein kivuliasta omiin varjoihin sukeltamista. Unelmien elämää ei saavuta, ellei ole valmis kohtaamaan omia sisäisiä esteitä unelmien tiellä.

Vaikka motivaatio itsensä kehittämiseen useimmiten herääkin puhtaasti henkilökohtaisista ja jopa itsekkäistä syistä, sisäisen työn aikaansaama muutos yksilössä vaikuttaa aina hänen itsensä lisäksi myös muihin ihmisiin.

Kun kykenee kohtaamaan ja hyväksymään omat varjopuolensa, on helpompaa kohdata ja hyväksyä varjot muissa ihmisissä. Kun hahmottaa, millaisia haavoja, pelkoja ja epävarmuuksia itsellä on, on vähemmän altis toimimaan niistä käsin ja aiheuttamaan näin vahinkoa muille. Sisäisen työn myötä oppii, että omaa pahaa oloa voi käsitellä muutoinkin kuin projisoimalla sitä muihin.

Omat kipupisteensä tunteva on todennäköisemmin myös kykenevämpi suhtautumaan myötätuntoisemmin ja rakentavammin heihin, joiden toimintaa haavat vielä ohjaavat. Silloin ymmärtää, ettei kostaminen ole koskaan ratkaisu toisen tekemiin vääryyksiin.

Kun tiedostaa, millaisia taakkoja ja haitallisia uskomuksia kantaa perintönä omilta vanhemmiltaan ja sukulaisiltaan, on helpompaa katkaista vahingollisuuden kierre, jolloin ei enää tiedostamattaan siirrä samoja taakkoja eteenpäin tuleville sukupolville.

Sieluntyön vaikutus ulottuu siis paitsi paikan myös ajan yli. Kyse on perhosefektistä, aalloista, joita omalla energiallamme, omien valintojemme ja tekojemme kautta, lähetämme kaiken aikaa liikkeelle. Sisäisen työn tarkoitus on muuttaa yksilön energiaa omaa ja yhteistä hyvää palvelevaksi.

Usein odotamme muutosta parempaan muilta ihmisiltä. Vaadimme, että muiden on opeteltava toimimaan oikein ja käyttäytymään kunnioittavasti. Samalla tavoin oletamme kuin automaattisesti, että on “jonkun muun” tehtävä ratkaista maailman konfliktit ja ympäristökriisit.

Vetoamme omaan pienuuteemme ja voimattomuuteemme. Hoemme itsellemme ja toisillemme, ettei meillä ole kykyä saati valtuuksia vaikuttaa niihin kauheuksiin, joita todistamme tapahtuvaksi päivittäin.

Todellisuudessa emme silloin ymmärrä omaa merkitystämme osana kokonaisuutta emmekä potentiaaliamme saada aikaan muutosta. Kun yksilö muuttuu, kokonaisuus muuttuu.

Maailman muuttaminen paremmaksi kannattaakin aloittaa itsestä huolimatta siitä, onko itse ministeri vai tavan tallaaja.

Ei nimittäin voi myöskään edellyttää muilta sellaista, mihin ei itse edes yritä kyetä.

Kuinka muka voisi vaatia muita lopettamaan sotimisen, jos itse taistelee omassa arjessaan itseään ja muita vastaan?

Kuinka voisi vaatia muita lopettamaan sorron ja alistamisen, jos itse tukahduttaa omia halujaan, tarpeitaan, toiveitaan ja ei-niin-mieluisia puolia itsessään?

Kuinka voisi vaatia muita hyväksymään erilaisuutta, jos ei itse hyväksy itseään sellaisena kuin on?

Kuinka voisi vaatia maailmaan rauhaa, jos ei kykene löytämään rauhaa itsessään?

Kaikki ulkoisessa maailmassa todistamamme hirveys ja vääryys peilaa sitä, millaisia uskomuksia meillä kollektiivisesti on elämästä ja ihmisyydestä. Lukemattomien yksilöiden käsittelemättömät tunnetaakat ja alitajuinen pelko hylätyksi tulemisesta ja vaille jäämisestä manifestoituu kollektiivisena ja globaalina ahneutena, hyväksikäyttönä, kiusaamisena, valloittamisena ja tuhoamisena. Vihollista ei ole olemassa fyysisessä todellisuudessa, ellei se ensin elä omassa tietoisuudessamme.

Siksi jokaisen onkin ensisijaisen tärkeää tunnistaa, mitä kohtia pelko, viha ja hyväksymättömyys itsessä asuttavat. Kieltämisen ja väistelyn sijaan on kyettävä kohtaamaan omat pimeät puolensa.

Yhtä lailla on vaalittava ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää itseään kohtaan ja sallittava itsen tavoitella hyvää elämää ja toteuttaa unelmiaan. Kun sallimme hyvän itsellemme, sallimme sen myös muille.

Se, että jättää sisäisen työn tekemättä, vaikka siihen olisi resursseja, on sama kuin heittäisi saamansa syntymäpäivälahjan roskiin. Maailma ei totisesti muutu paremmaksi sillä, että kaikkein etuoikeutetuimmat ihmiset jättävät hyödyntämästä asemansa suomia etuja ja näin ollen torjuvat mahdollisuuden toimia muutoksen airuena.

Sisäinen työ ei koskaan poissulje rakenteellisten muutosten merkitystä ja tarvetta. Yhteiskuntamme epätasa-arvoiset rakenteet tekevät eittämättä sisäiseen työhön keskittymisen toisille helpommaksi kuin toisille. On kuitenkin muistettava, että yksilöt ovat ne, jotka luovat rakenteet. Yhteiskunta muodostuu yksilöistä. Yksilön voimaantuminen on askel kohti uudenlaista yhteiskuntaa.

Niinpä ajattelenkin, että jokaiselle, joka on löytänyt oman voimansa, on samalla annettu suuri mahdollisuus auttaa ja inspiroida muita löytämään omansa. Jokaisella, jolla on aikaa ja resursseja rakentaa hyväksyvämpää ja rakkaudellisempaa tulevaisuutta, on suorastaan pyhä tehtävä tehdä niin.

Juju on siinä, että viitoittaakseen muille tietä kohti parempaa huomista, on ensin nimenomaan tutustuttava itseen sekä uskallettava olla se kuka on, seurata omia intohimojaan, toteuttaa unelmiaan ja huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Jos ihmiskehossa jokin osa voi huonosti, on elintärkeää, että terveet osat pysyvät terveinä ja elinvoimaisina, sillä vain siten ne voivat kannatella kokonaisuutta ja tukea osia, joilla ei mene niin hyvin.

Joten kannustankin kaikkia siihen kykeneviä kaivelemaan omaa napaansa kahta kauheammin. Kannustan jokaista, joka siihen pystyy, tutkimaan itseään niin pitkään, että alkaa hahmottaa yhtäläisyydet omien sisäisten mörköjen ja maailmalla riehuvien väärintekijöiden välillä. Kannustan kaikkia, joilla siihen on mahdollisuus, matkaamaan niin syvälle itseen, että lopulta tavoittaa sen äärettömän valon ja rakkauden, jota me kaikki pohjimmiltamme olemme.

Toivon hartaasti, että lakkaat pienentämästä itseäsi ja vähättelemästä omia lahjojasi ja taitojasi. Toivon, että ymmärrät oman merkityksesi ja kykysi vaikuttaa sekä omaan että yhteiseen todellisuuteen. Toivon, että keskityt uhkakuvien sijaan visioimaan kauniimpaa ja kestävämpää huomista. Toivon, että vapautat ensin itsesi omista kahleistasi ja autat sen jälkeen muita vapautumaan omistaan. Toivon, että huolehdit hyvinvoinnistasi, jotta jaksat toimia itsellesi tärkeiden asioiden puolesta. Toivon, että seuraat sydäntäsi ja käytät ääntäsi, jotta jonain päivänä muutkin voivat tehdä niin.

Toivon sydämestäni, että nouset omaan voimaasi ja käytät sitä itsesi ja muiden hyväksi.

Rakkaudella,

Tiia

Kuka, mikä tai mitä on autenttinen itsesi?

Puhun paljon autenttisesta itsestä - siitä, kuinka havainnoimalla, kyseenalaistamalla ja kuorimalla pois arkiselle minälle tyypillisiä ominaisuuksia ja ajatus- ja käytösmalleja on mahdollista tavoittaa kokemus oman itsen eräänlaisesta perusolemuksesta.

Ajattelen, että tuo perusolemus on jokaisen elävän olennon yksilöllistä ydinenergiaa, joka ei kuitenkaan ole staattista tai yksiulotteista vaan pikemminkin uniikki sekoitus tietynlaisia energioita, jotka lopulta ovat peräisin samasta tietoisuuden lähteestä kuin kaikki muukin energia. Käytän tuosta perusolemuksesta usein myös sanaa “sielu”.

Kuinka sitten voi tunnistaa, mikä on autenttista itseä? Mistä tunnistaa oman sielun?

Olemme useimmiten tottuneet määrittelemään itsemme ensisijaisesti identiteettimme ja persoonallisuutemme kautta. Esimerkiksi jos minua pyydetään kertomaan itsestäni, mainitsen todennäköisesti alkuun nimeni, ikäni, asuinpaikkani ja toisinaan mahdollisesti sukupuoleni.

Kuvailen mitä luultavimmin sitä, millaista työtä teen, millainen olen temperamentiltani, mistä pidän ja mistä taas en pidä. Saatan kertoa, millainen tekeminen sujuu minulta luontevasti, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä ja mitkä asiat puolestaan tuottavat minulle hankaluuksia tai saavat vereni kiehumaan.

Tämä kaikki on minulle sitä, kuinka autenttinen itseni siinä hetkessä ilmaisee itseään. Mutta se kaikki ei ole yhtä kuin autenttinen itseni.

Autenttinen itseni on minulle nimittäin jotain paljon laajempaa ja syvempää kuin persoonani piirteet tai ulkoiset ominaisuuteni.

Autenttinen itseni ei varsinaisesti ole 35-vuotias nainen Suomesta. Se ei myöskään ole minkään tietyn ammatin, yhteiskuntaluokan tai poliittisen katsantokannan edustaja. 35-vuotias nainen Suomesta on pikemminkin avatar, jonka kautta autenttinen itseni on tällä kertaa valinnut kokea elämää ja ilmaista itseään.

Autenttinen itseni on minulle jotain, joka ulottuu ajan, paikan ja muodon tuolle puolen.

Tunnistan autenttisen itseni erityisen hyvin kesäkuisessa aamuauringon valossa, joka siivilöityy vaaleanvihreiden koivunlehtien lävitse.

Tunnistan autenttisen itseni sinitiaisessa, joka lennähtää uteliaana sirkuttamaan terassin kaiteelle.

Tunnistan autenttisen itseni jäniksessä, joka juoksentelee sinne tänne niityllä kukkien keskellä. Tunnistan autenttisen itseni myös niissä kukissa, joiden keskellä jänis juoksentelee.

Tervehdin autenttista itseäni, kun avaan parvekkeen oven ja anna raittiin tuulen viedä mukanaan kaiken raskauden ja tunkkaisuuden huoneesta.

Jos yritän kuvailla sanoin autenttista itseäni, on se jotain sellaista kuin ilo, luova leikki, seikkailu, oppimishalu ja tiedon jakaminen. Tiedän sen siksi, että ilman näitä ominaisuuksia ei ole minua.

Voin aina vaihtaa asuinpaikkaa, työnkuvaani, ulkonäköäni, mielipiteitäni, tottumuksiani ja tapojani ja olla silti autenttinen itseni. Tilanteet ja jopa ihmiset ympärilläni voivat vaihtua ja voin silti olla autenttinen itseni. Voin kohdata vastoinkäymisiä, pettymyksiä, menestystä ja menetyksiä ja olla silti autenttinen itseni. Minun ei tarvitsisi olla edes ihminen ja voisin silti olla autenttinen itseni.

Mutta jos en voi ilmaista sitä, mitä pohjimmiltani olen, sieluni yksinkertaisesti tukehtuu.

Jos haluaa tutkia omaa autenttista itseä tai selvittää, onko sellaista ylipäätään olemassa, on kaivauduttava pintaa syvemmälle. On ensin riisuttava pois kaikki, minkä ajattelee olevan “minä”, ja katsottava, mitä jää jäljelle. On matkattava kaikkien lukemattomien pyörteiden ja virtausten alapuolelle, sinne, mistä kaikki saa alkunsa ja mihin kaikki päättyy.

Ainoa vihje, jonka voisin autenttista itseä etsivälle antaa, on että se on kuin lähde, joka pulppuaa sisältä ulospäin.

Se, että on autenttinen, oma itsensä tekee elämästä samaan aikaan helpompaa ja vaikeampaa. Sielun tarpeita ja valintoja voi joskus olla hankalaa perustella muille, mutta itsen kanssa oleminen sujuu huomattavasti mukavammin silloin, kun antaa itsensä olla sitä, mitä on.

Autenttisen itseni tunnistaminen ja tunteminen auttaa minua paitsi tekemään hyvinvointiani tukevia valintoja myös hellittämään joistain arkisen minäni, avattareni, haasteista ja kipukohdista. Kun avattareni epäilee omaa tarkoitustaan, autenttinen itseni muistuttaa siitä.

Autenttisen itseni tunteminen tarjoaa toisenlaisen, armollisemman näkökulman kaikkeen siihen kärsimykseen, jota todistan päivittäin. Kun ankkuroin käsitykseni itsestäni arkisen identiteettini sijaan autenttiseen itseeni, ankkuroin itseni ikuisuuteen. Paradoksaalista kyllä, se helpottaa minua elämään tässä hetkessä, tässä todellisuudessa.

Autenttisen itsen tunnistaminen auttaa minua muistamaan, että yhtä vähän kuin autenttinen itseni on statukseni, saavutukseni tai se, mitä peilistä näkyy, on kukaan muukaan pohjimmiltaan sitä. Kun tiedän itseni olevan syvemmältä olemukseltaan jotain muuta kuin mielialanvaihteluni ja päähänpinttymäni, on helpompaa nähdä myös muiden ihmisten rasittavien piirteiden, ärsyttävien mielipiteiden ja raivostuttavien tapojen taakse. On helpompaa nähdä se valo, joka on jokaisessa meissä.

Sillä sitä minä ajattelen jokaisen meistä lopulta olevan: valon leikkiä äärettömyydessä.

Rakkaudella,

Tiia

Minun totuuteni ei ole koko totuus

Ihminen kurottaa jatkuvasti kohti täydellisyyttä, joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Hän etsii yhtä totuutta, yhtä olemisen tapaa, yhtä oikeaa mielipidettä. Hän toivoo pääsevänsä käsiksi johonkin sellaiseen, joka antaa vastaukset kaikkiin olemassa oleviin kysymyksiin ja tarjoaa selkeät ohjeet siihen, kuinka elää oikeanlaista, täydellistä elämää.

Hän takertuu vuoron perään milloin mihinkin, joka lupaa hänelle kaikkea tätä. Se jokin voi ihmisestä ja tilanteesta riippuen olla esimerkiksi ideologia, uskonto tai poliittinen näkökanta. Yhtä hyvin se voi olla täydelliseltä vaikuttava tapa syödä, liikkua tai tehdä töitä. Joskus riittää sekin, että kaivattu totuus tulee tarpeeksi täydelliseltä vaikuttavan henkilön suusta.

Kun ihminen sitten ajattelee vihdoin päässeensä totuuden äärelle, hän tuppaa puolustamaan sitä vimmaisesti muilta totuuksilta — sillä ainoastaan yksi voi olla oikea, täydellinen totuus.

Useimmiten ihminen myös lopulta pettyy, kun kaikkien hänen puolustamiensa asioiden ja ihmisten epätäydellisyys ja vajavaisuus ennemmin tai myöhemmin paljastuu. Kun jalustalle nostetusta sankarista paljastuu epämiellyttäviä puolia. Kun arjen kokemus ei istukaan kaiken kattavaan ideologiaan. Kun se, mikä aiemmin oli “aina” ja “kaikki”, ei yhtäkkiä enää pädekään.

Onko sitten niin, ettei totuutta ole olemassa?

Ei suinkaan. Totuudella vain on monet kasvot. Totuus näyttää erilaiselta eri suunnista katsottuna. Totuutta voi myös tulkita lukemattomin eri tavoin, riippuen siitä, kuka sitä tulkitsee.

Totuudesta voi olla montaa mieltä, ja ne kaikki voivat olla yhtä aikaa oikeassa.

Voisiko siis sen sijaan, että jahtaa yhtä totuutta, asettuakin tarkastelemaan kokonaisuutta, joka useista eri totuuksista rakentuu? Olisiko mahdollista kurottaa kohti jotain, joka syntyy useiden eri mielipiteiden, näkemysten ja tapojen kautta?

Voisiko täydellisyyden sijaan tavoitella kokonaisuutta, joka sallii vastakkaisuudet, eriparisuuden ja ristiriitaisuuden?

Toivonkin, hyvä lukija, että et odota minun totuuteni olevan yksi ainoa. Toivon, ettet odota minulta vastauksia siihen, kuinka sinun tulisi ajatella tai toimia elämässäsi.

Sen sijaan toivon, että minun totuuteni tarjoaa sinulle toisen näkökulman, erilaisen perspektiivin. Toivon, että minun totuuteni antaa sinulle mahdollisuuden laajentaa omaa ajatteluasi ja ymmärrystäsi.

Ennen kaikkea toivon, että minun totuuteni viitoittaa sinulle tietä kohti omaasi.

Rakkaudella,

Tiia